Kurssin summausta

Kirjoitustyöpaja-kurssi on tältä keväältä ohi. Kurssin vetäjästä tuntuu hieman haikealta, vaikka vapauttaahan opetuksen päättyminen aikaa omalle kirjoittamiselle. Kurssipalautteen lukeminen sai minut iloiseksi. Useimmissa palautteissa kurssia kiiteltiin rennosta ja keskustelevasta ilmapiiristä. Tämä onkin kurssin onnistumiselle välttämätöntä, jotta pääsemme luontevasti ja aidosti keskustelemaan erilaisista kirjoittamiseen liittyvistä epävarmuuksista ja purkamaan tarpeetonta itsekriittisyyttä.

Miten luottamuksellinen, vapautunut ilmapiiri kurssilla sitten synnytetään? Mitään kikka kolmosta minulla ei tähän varsinaisesti ole. Olen ollut läsnä kurssilla omana itsenäni, tavallaan vertaisena mutta samalla vastuussa oppisisällöistä kokeneempana tutkijana. Olen kertonut omista kokemuksistani, omista kirjoittamisen takuistani, pyrkinyt sanoittamaan monia asioita joita omien hankaluuksieni taustalla näen ja joiden uskon pätevän kirjoittamisen hankaluuksissa laajemminkin. Olen tehnyt tunneilla tehtävät harjoitukset siinä missä opiskelijatkin ja vaikka gradun tekeminen on monelle totinen paikka, olen pyrkinyt tuomaan kurssilla myös ajatusta siitä, ettei tämä nyt niin kuolemanvakavaa ole. Tämän vuoksi olemme tehneet hieman hassutteleviakin kirjoitusharjoituksia, kuten "kirje gradusta isovanhemmille". Harjoituksen ajatuksena on kirkastaa omaa ajatusta siitä, mitä gradussa on tekemässä, purkamalla ajatukset yleiskieliseksi tekstiksi aihetta entuudestaan tuntemattomalle.

Kurssin suurin vahvuus on vertaistuessa ja -palautteessa. Kurssi on tarjonnut pienen tuuppauksen jakaa ajatuksia opiskelukavereiden kanssa ja huomata ettei ole gradunteon kysymysten kanssa yksin. Kurssilla olemme oikeastaan vielä kirjoittamista enemmän puhuneet kirjoittamisesta ja pohtineet itselle sopivia työskentelytapoja. Emme ole kaikki kirjoittajina samanlaisia, ja tämä erilaisten työtapojen kirjo on hyvä tuoda näkyviin. Jo kurssin alussa opiskelijat ryhtyivät esimerkiksi sopimaan gradutreffejä kirjastoon, ja tämä "oman kyttääjän" hankkiminen saattaa auttaa monia kirjoittamisessa.

Kurssipalaute lähettää myös selkeän viestin graduseminaarikäytännöistä. Perinteisen mallisessa graduseminaarissa ei keskustelua tahdo syntyä ja tilanne koetaan usein hiukan ahdistavana suorittamisena. Kirjoitustyöpajan koettiin tukevan graduseminaaria ja auttavan myös palautteen vastaan ottamisessa. Toisaalta graduseminaarin työskentelytapoja voisi olla hedelmällistä miettiä siten, että opiskelijoiden akateemiset taidot pääsisivät kehittymään monipuolisesti ja kannustavassa hengessä. Eri vaiheissa olevien papereiden käsittelyn ja opponoinnin lisäksi seminaarissa olisi hyvä olla yhteistä työskentelyn ja kirjoittamisen ohjausta, ja graduja voitaisiin koota temaattisiin ryhmiin, joissa graduntekijät työskentelisivät osin yhdessä ja nostaisivat yhdessä askarruttavia kysymyksiä seminaarikeskusteluun, jolloin samoihin asioihin ei tarvitsisi palata joka gradun kohdalla erikseen.

Lukijaa ehkä kiinnostaa, mitä kurssilla oikein teimme, tämän blogin kirjoittamisen lisäksi. Listaan alle kurssilla käytettyjä menetelmiä ja tehtyjä harjoituksia, toivottavasti näistä on iloa Sinullekin.

Vapaakirjoittaminen
Kurssilla paljon käyttämämme tekniikka on vapaa kirjoittaminen, joka on peräisin amerikkalaiselta Peter Elbowlta. Tämä tarkoittaa kritiikitöntä itselle kirjoittamista ainoana sääntönä, ettei kirjoittaminen saa tauota. Kirjoitimme yleensä 10 minuuttia kerrallaan. Harjoitusten tarkoituksena on madaltaa kirjoittamisen kynnystä, vahvistaa kirjoituslihaksia ja saada aikaan kokemus omasta kirjoittajuudesta tekstiä synnyttäessä. Kurssilla emme kirjoittaneet täysin vapaasti, ilman aihetta (paitsi kerran), vaan annoin yleensä otsikon, jolloin kirjoittamalla samalla työstimme myös sisällöllisesti jotakin kirjoittamiseen liittyvää kysymystä. Ajatusten harhailu tekstissä on sallittua eikä sitä pidä ryhtyä editoimaan, mutta useimmiten ajatukset alkavat kirjoittaessa työstää jotakin itselle merkityksellistä kysymystä. Teimme kurssilla seuraavat vapaakirjoitusharjoitukset:

• Kirjoittaminen sujuu kun...
• Kokemuksia palautteesta
• Minä luen
• Minun maailmankatsomukseni

Kirjoitushetken jälkeen kävimme yleensä kierroksen, jossa jokainen sai kertoa harjoituksen herättämistä mietteistä sen minkä halusi. Kurssilaiset heittäytyivät ilahduttavasti kirjoittamaan ja tunnelma yhdessä kirjoittamaan hiljentyessä on aina ainutlaatuinen.

Palauteharjoituksia
Ensimmäisellä kurssikerralla puhuimme erilaisista palautteen antamisen ja saamisen tavoista. Edelleen Peter Elbowta seuraten kävimme läpi erilaisia ei-arvottavan, kuvailevan palautteen antamisen tapoja. Tekstiä voi kuvata esimerkiksi säätiloina: missä kohdin tekstiä paistaa aurinko, missä myrskyää, missä on sumuista. Elbown mukaan jokainen kirjoittaja haluaa ennen kaikkea tietää mitä lukijan päässä tapahtuu tekstiä lukiessa. Tämän ääneen puhumiseksi Elbow on kehittänyt Movie of the Mind -menetelmän, jossa omat ajatukset ja tuntemukset tekstiä lukiessa jaetaan kirjoittajalle, ilman että heti mennään akateemiselle maailmalle tyypilliseen palautteen annon hampurilaismalliin: tekstissä on hyvää tämä ja tämä, mutta tätä kaikkea voisit parantaa näin ja näin.

Kurssilla kokeilimme erilaisia palautteenantorooleja tutkiaksemme, miltä palautteen antaminen ja saaminen eri tavoin tuntuu ja toisaalta tuottaaksemme teksteistä mahdollisimman monipuolista palautetta. Antamani roolit olivat Emppaaja-Tsemppaaja, Pilkunviilaaja, Taloudellinen rationalisti (joka on kiinnostunut mm. tutkielman aikataulusta), Fiilistelijä ja Kriitikko. Opiskelijat vaihtelivat palauterooleja ja toisinaan annetussa roolissa pysyminen tuntui hankalalta. Pilkunviilaaja ja Kriitikko olivat ehkä vähiten haluttuja rooleja, mutta myös Emppaaja-Tsemppaajan rooli koettiin toisinaan hankalaksi. Kaikkiaan erilaisten palautteenantotapojen pohtiminen ja kokeilu koettiin hyödylliseksi.

Kirjoittamisen teemoja
Käsittelimme kurssilla monia kirjoittamiseen liittyviä teemoja, joista pidin pienen alustuksen ja jaoin kurssilaisille materiaaleja ja kokoamiani vinkkejä. Käsiteltyjä teemoja olivat seuraavat:

• Mielipidekirjoituksen laatiminen
• Tutkimussuunnitelman laatiminen ja gradun rakenne
• Työskentelyn suunnitteleminen ja aikatauluttaminen
• Kirjallisuuden kanssa työskentely ja kirjallisuuskatsauksen laatiminen
• Kirjoittaminen sosiaalisena ja poliittisena toimintana
• Binäärinen ajattelu ja argumentointi
• Teorian rooli gradussa
• Hyvän työhakemuksen laatiminen (jokaiselle opintojen loppuvaiheessa olevalle ajankohtainen aihe)

Kertasimme kurssilla lyhyesti myös lähteisiin viittaamisen käytäntöjä ja kurssilaisten pyynnöstä kerroin viimeisellä kerralla jatko-opinnoista ja tutkijan työstä.

Kirjoitusharjoituksia
Edellä mainittuja teemoja työstimme kurssin aikana monenlaisten kirjoitusharjoitusten muodossa. Tällä kerralla en ottanut tehtäväkseni antaa harjoituksista opiskelijoille henkilökohtaista palautetta, vaan palautteen antaminen tapahtui vertaisperiaatteella kurssilaisten kesken. Teimme seuraavia harjoituksia:

• Mielipidekirjoitus "Osaako Tampereen maisteri kirjoittaa?" (vastauksena julkaistuun mielipidekirjoitukseen "Osaako Tampereen maisteri lukea?"
• Kirje gradusta isovanhemmille
• Aikataulun laatiminen gradulle (ei varsinainen kirjoitusharjoitus; tekniikka vapaa, esim. Excel tai värikynäpiirros)
• Binäärisen ajattelun ja argumentoinnin harjoitus: jokainen muotoili graduunsa liittyen väitteen, jota sitten puolusti ja vastusti kahdessa lyhyessä tekstissä
• Oodi gradulle Huonon runouden päivänä

Aikaisemmilla kurssikerroilla olen teettänyt opiskelijoilla ehkä jonkin verran enemmän harjoituksia, ja myös enemmän hassuttelevia harjoituksia. Kurssin keskivaiheilla kirjoiteuista oodeista gradulle tuli aivan upeita ja hillittömiä, uskon että tässä kohdin jokainen oli jo vähän löytänyt luovaa kirjoittajaa itsessään. Kurssipalautteen perusteella olisimme voineet kirjoittaa enemmänkin ilman, että kurssi olisi koettu gradunteon rinnalla liian kuormittavaksi - tarkoitushan oli saada kurssista eväitä ja intoa graduntekoon. Vimeisillä kurssikerroilla otimme yhteiseen tarkasteluun paloja halukkaiden graduteksteistä ja sovelsimme käsittelyssä erilaisia palautteenantorooleja.

Kiitos osallistujille kivasta kurssista! Paljon ideoita jäi taas itämään, ehkä ensi vuotta varten.

Keittiöpsykologi M.Rinnekankaan turinat osa 5825

Tartutaan asiaan sitä sen enempää kaunistelematta: koska olemme kehittymishaluisia ihmisiä, riittämättömyyden tunne tulee ikävä kyllä todennäköisesti olemaan läsnä koko elämämme läpi sen eri osa-alueiden, oli kyse sitten omista kirjoitustaidoista, ihmissuhteista tai täydellisen suklaafondantin paistamisesta. Tästä syystä on kannattavaa yrittää oppia sietämään omaa keskeneräisyyttään. Tämä ei toki tarkoita sitä, että meidän pitäisi nostaa kädet ylös ja päästää itsemme liian helpolla, vaan kyse on enemmänkin sitä, että meidän tulisi pyrkiä tunnistamaan paremmin ne tilanteet, joissa tunnemme olevamme itseemme tyytyväisiä antamamme panostuksen takia.  

Monikaan ihminen ei käytä jatkuvasti tiedostaen sellaista työskentelytapaa kuin tasaisesti-puurtaen-pitkällä-aikajaksolla-kohti-hamassa-tulevaisuudessa-häämöttävää-tavoitetta, koska tuollainen työtapa ei kiinnity ihmisten ajallisessa hahmotuksessa oikein mihinkään, eikä se siten ole useimmille kovin motivoiva. Tästä syystä välitavoitteet ovat usein aikaansaamisen, onnistumisen tunteen ja kauaksi asetetun tavoitteen saavuttamisen kannalta tärkeitä. Itseään kannattaakin kehittää sopivan kokoisin askelin tilanteen sallimissa puitteissa.

Itse iloitsen tällä hetkellä siitä, että olen saanut järkälemäisen graduprosessini jo voiton puolelle ja siitä, että olen saanut kirjoittettua taas pari hyvää työhakemusta. Melko varmasti olen näidenkin myötä taas pari asiaa oppinut.

-M.Rinnekangas

+Loppu sparri:

Mukavaa vihdoin ja viimein saapunutta kesää! Tsemppiä kaikille gradun parissa ahertamiseen sekä rohkeutta ja hyvää asennetta yliopiston jälkeisiin koitoksiin. Oman kokemukseni mukaan meidän kirjoituskurssilla on taitavia kirjoittajia ja muutoinkin todella osaavaa porukkaa, olkaa siis ylpeydellä ympäristöpolitiikan ja aluetieteen maisteriopiskelijoita ja levittäkää ilosanomaa meidän taidoista työkentällä. J

Kun kirjottaminen sujuu...

Blogimme keskiössä on ollut kirjoittaminen ja sitä on tarkastelu usein aika negatiivisenkin kontekstin kautta. Muutama viikko sitten samastuin kirjoituksiin ja koin ne hyvin helpottavana vertaistukena. Mutta haluan tarjota vastapainon, joka kuvaa hyvin nykyistä flowta. Kirjoittaminen sujuu ja se sujuu niinkin hyvin, että olen yllättänyt itseni. Se sai minut jopa pohtimaan, mistä se johtuu ja miten sen tunteen saa pysymään.Voiko sen myös jotenkin keinotekoisesti tuottaa tarvittaessa?

Yksinkertainen vastaus, joka ensimmäisenä tuli mieleen on PAKKO. Mutta eihän tässä maailmassa ole muuta pakkoa kuin verot ja kuolema. Ajatuksen ei tarvitse välttämättä olla niin totalitaarinen ollakseen totta. Oman aikatauluni mukaan minulla on kuukausi aikaa parsia kasaan kaikki lukuisat graduni osat yhdeksi mielellään nelosen arvoiseksi suorituksesi. Koin suurta kirjoittamisen tuskaa muutama kuukausi sitten, joka osaltaan johti siihen, että työ ei edennyt; ei ajatuksen tasolla, saatika sitten paperilla. Vuoden alusta asti olen laskenut kuinka paljon minulla on aikaa tehdä työtäni. Aluksi pystyin aikataulupäättelyn päätteeksi toteamaan, että "tässähän on vielä neljä kuukautta aikaa, piece of cake!", mutta nyt olenkin tilanteessa jossa kuukaisien sijaan ajallisena yksikkönä käytän päiviä.

Toinen vähemmän ilmiselvä vastaus; voisiko olla mahdollista, että tutkimusaihe on jälleen alkanut tuntua enemmän omalta ja samalla myös siis kiinnostavalta. Nyt voisin jopa väittää, että tutkimustyö voi olla yhtä mukaansatempaavaa kuin hyvä kirja. Tämä ei ole välttämättä muille ryhmäläisille vieras ilmiö ja uskon, että monet myös tunnistavat itsessään saman. Tarkempi paneutuminen aiheeseen nostaa aina uusia kysymyksiä ja teksti synnyttää lisää tekstiä.

Omat työskentelytapani tuntien, olen lähes varma, että minua on ajanut eteenpäin enemmän pakko. Todellisuudessa tämmöistä viimeisen päivän sanelemaa dedistä minulla ei ole, muuten kuin ajankohtainen arvio gradun tilaajalle, joten halutessa työtä voisi vielä pitkittää. Koko prosessin ajan taustalla on ollut työn valmistuajankohtana loppu kevät 2017, jota olen toistanut kun mantraa. Se kai on luonut pakon valmistumiselle sisältä käsin lievien ulkoisten vaatimusten painottamana. 

Vastatakseni vielä alussa esittämiini kysymyksiin: (2) kyllä, tunteen saa pysymään, kun tekee itselleen tarpeeksi kiireellisen aikataulun ja pitkittää aloitusta. (3) Tunnetta ei tarvitse luoda keinotekoisesti, koska kiire tekee sen todennäköiseti puolestasi.

Joku voi myös halutessa ja tarvittaessa lähestyä empiriaa seuraavan tutkimuskysymyksen kautta:


        "Onko totta, että esseiden yms kirjoittaminen sujuu paremmin pienessä maistissa?"
                      -Karvareijo 11.02.2017 Demi.fi

Alustavia tutkimustuloksia on myös saatavilla:

        "Yliopistossa olen kirjoittanut suurimman osan esseistäni noin D:"
                      -Ihnfsa 11.02.2017 Demi.fi

Miksi sinunkin tulisi kirjoittaa gradupäiväkirjaa?

En ole ikinä ollut mikään suurin päiväkirjafani. Sain ensimmäisen päiväkirjani joululahjaksi ollessani 7-vuotias. Joulupäivänä listasin päiväkirjaan kaikki muut saamani lahjat. Sen jälkeen päiväkirja unohtui pöytälaatikkoon. Yrityksiä aloittaa päiväkirjan kirjoittaminen oli tämän jälkeen useita, mutta jokainen näistä päättyi mahalaskuun. Kokeilin panostaa päiväkirjan ulkonäköön ja päheisiin kyniin, mutta kirjoittaminen ei vain kiinnostanut tarpeeksi. Seurasin salaa kateellisena kavereitani, jotka kirjoittivat päiväkirjoihinsa ihanan värisillä geelikynillä. Lopulta kai luovutin ja totesin, ettei minusta koskaan tulisi päiväkirjailijaa. 

Olin tapaamassa graduohjaajaani ja pohdin kai ääneen ongelmaani karkailevien ajatusten ja kirjoitusjumin kanssa.  Ohjaajani ehdotti siltä seisomalta, että alkaisin pitämään gradupäiväkirjaa, toimi kuulemma hänellä kuin häkä. Toivon todella, että tyrskähdykseni tapahtui vain ajatuksissani. Sehän tästä vielä puuttuisi, yksi kirjoituspaikka lisää riippakiveksi. Lupasin kuitenkin yrittää, sillä niin vakavalla naamalla ohjaajani tätä vinkkiä minulle tarjosi. Menin vielä samana päivänä akateemiseen ja ostin älyttömän kalliin nahkakantisen kirjan. Tätä en ainakaan kehtaisi jättää ensimmäiseltä sivulta sutatuksi. 

No, miten urani päiväkirjailijana sitten lähti käyntiin? Ei kovin hyvin - ainakaan aluksi. Olin vähän ymmälläni gradupäiväkirjan tarkoituksesta. Mitä tänne oikein pitäisi kirjoittaa? Päätin aloittaa tekstillä, jossa selitin miksi ryhdyin kirjoittamaan gradupäiväkirjaa. Tekstistä tuli huono ja se ärsytti. Jos jotain olen oppinut elämässä, niin sen, että luovuttaminen on nössöille. Jatkoin siis kirjoittamista. Kirjoitin muistiinpanoja kirjallisuudesta, ajatuksiani lyhyesti ranskalaisin viivoin kirjattuna sekä tehtävälistaa seuraaville päiville. Huomasin kaivavani päiväkirjan esille useamman kerran päivässä lisätäkseni sinne mieleen tulleita ajatuksia ja ideoita. Lopulta päiväkirja olikin jo vakiokalustoa työpöydälläni. Nyt tuntuu orvolta lähteä kotoa ilman tuota kirjasta, joten se kulkeekin repussani joka päivä. Kai tämän voi summata niin, että suosittelen gradupäiväkirjaa ihan jokaiselle, joka puurtaa kirjoittamisen kanssa. Olen varma, että teistä tulee hyvät ystävät. 

Mitä gradupäiväkirjaan kannattaa sitten kirjoittaa?

1. Kaikki ne asiat, joita ei halua lisätä gradutiedostoon. Toisin sanoen kaikki ne hämärät ajatukset, joita ei tahdo kenenkään muun lukevan - ainakaan vielä. Päiväkirja on turvallinen paikka maalailla gradun suuntaviivoja ilman, että se olisi niin kovin vakavaa. Jos ei muuta, niin ainakin voi tekstejä myöhemmin lukiessa miettiä, että mitkä lääkkeet sitä jäikään tuona päivänä ottamatta.

2. Fiiliksiä, turhautumista, ketutusta. Tätä ei tarvitse varmaan sen enempää avata.

3. Aikatauluja ja tehtävälistaa. Päivän päätteksi on nopea kirjoittaa ylös mihin on kirjoitustyössä jäänyt ja mistä tulisi seuraavana päivänä jatkaa. Ei mene turhaa aikaa gradutiedoston scrollailuun ja seuraavan työtehtävän pohdiskeluun. Usein listaan vielä pari eri vaihtoehtoa, joista voin valita fiiliksen mukaan sen kohdan, mitä lähden työstämään.

4. Haastattelun jälkeisiä ajatuksia. Tämä oli minulle suurin ahaa-elämys. Kirjoitin haastattelujen jälkeen ylös ajatukset, jotka jäivät päällimmäisinä mieleeni. Myöhemmin näihin palatessa olen huomannut nostaneeni esille asioita, joita en muuten ole hoksannut.

5. Ihan kaikki, mitä mieleen tulee. Olen huomannut, että omia ajatuksia jälkeenpäin lukiessa voi tehdä oivalluksia. Sähköisen tekstin poistaminen on niin helppoa, että usein tulee deletoitua ajatuksia, jotka saattavatkin olla hyödyllisiä tulevaisuudessa. Mustekynää on vaikeampi poistaa paperilta. 

Oma gradupäiväkirjani on sekamelska muistiinpanoja ja fiiliskirjoittelua. Se sisältää tärkeitä ja vähemmän tärkeitä ajatuksia. Kirjoitan päiväkirjaa säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta usein kuitenkin. Palaan lukemaan vanhoja tekstejäni viikottain ja aina löydän jotain uutta ja hyödyllistä. 

Miksi (Tampereen maisteri) kirjoittaa?

Luimme jokin aika sitten osana kirjoitustyöpajaa Marja-Liisa Trux’n tekstinⁱ, joka käsitteli – kuinka ollakaan – kirjoittamista. Hän kirjoittaa muun muassa syistä, joiden vuoksi akateeminen kirjoittaminen tuntuu niin monista ahdistavalta ja vaikealta. Trux löytää taustalta tieteellisessä ajattelussa vallitsevan objektiivisuusvaateen ja -harhan, mistä syystä mm. moraalisesti värittyneitä kannanottoja vieroksutaan. Trux näkee perimmäisenä ongelmana yksilökeskeisen lähestymistavan, ja korostaakin kirjoittamisen yhteisöllistä luonnetta: me kirjoitamme aina vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa – jopa silloin, kun teemme päiväkirjamerkintöjä. Sanat ja niin puhuttu kuin kirjoitettukin kieli syntyvät yhteisössä, ja niiden merkitykset rakentuvat kommunikaation kautta. Trux puhuukin tieteestä ‘moniäänisenä, ajassa etenevänä virtana ja pitkänä keskusteluna’ (122).

Minuakin askarruttaa se, miksi kirjoittaminen nähdään usein niin kovin ahdistavana. Etenkin gradun kirjoittaminen tuntuu olevan monelle melkoinen peikko. Toki pitkän tekstin tuottaminen omien aikatauluhaasteiden ja kilpailevien prioriteettien tiimellyksessä, mukana sopassa eräänlainen niskaan huohottava pakko ja ulkoiset vaatimukset tekstin muodosta, on ymmärrettävästi ainakin ajoittain vähemmän kuin nautittavaa. Yliopiston arviointimetodit puolestaan ruokkivat opiskelijoiden ymmärrystä siitä, että heidän tekstiensä hyvyys ja huonous määrittyy tiettyjen, ulkoisten kriteerien kautta. Yliopistossa opiskelu ei mitenkään automaattisesti kasvata kirjoittajan luottamusta omaan sisäiseen ääneensä, vaan saattaa jopa lisätä epävarmuutta, suorituspaineita ja epäonnistumisen pelkoa. Osansa varmaan on myös opiskelijoiden keskuudessa elävällä perinteellä, jonka mukaan gradu (ja opinnot yleensä?) kuuluu nähdä tuskallisena ja ikävänä asiana, josta eroon päästyään saa huokaista helpotuksesta.

Olisi kuitenkin varmaan kaikille mielekkäämpää, jos gradu ja ylipäänsä opintojen aikana tuotettavat kirjalliset työt olisivat muutakin kuin pelkkää pakkopullaa – valmistumisen Graalin maljaan tähtäävää välinearvollista toimintaa. Trux aloittaa tekstinsä pohdiskelulla siitä, miksi ylipäänsä kirjoitetaan: mitä merkitystä kirjoittamisella on. Hän toteaa, että maailman nykytilanteessa kirjoittaminen on tarpeellinen tapa vaikuttaa maailmaan (117-118): Jotain tarttis tehrä, jos tällä planeetalla aiotaan vielä ihmiskunnan voimin jatkaa seuraavien ja sitä seuraavien sukupolvien aikana. Osallistuva kirjoittaminen on yksi tapa vaikuttaa.

Minulle tämä on tärkeä komponentti merkityksellisessä kirjoittamisessa. Jos onnistun perustelemaan itselleni, miksi on tärkeää kirjoittaa jokin teksti, se motivoi huomattavasti. Tämä vaikuttaa melko itsestäänselvältä. Aika usein kuitenkin huomaan, että minä itse, samoin kuin ympärillä olevat, motivoituvat lähinnä jonkin ‘ulkoisen pakon’ vaikutuksesta. Ja ulkoinen pakko pistää usein sisäiset jarrut päälle. Jos siis saisi synkronoitua ulkoisen pakon (esim. opinnäytetyö) sisäisen pakon (vaikkapa maailmaan vaikuttaminen [korvaa halutessasi jollakin itselle sopivammalla motiivilla]) kanssa, saattaisi kirjoittaminenkin ehkä osaltaan helpottua.

Olen itse edelleen epävarma siitä, miten paljon tieteellisellä kirjoittamisella voi loppujen lopuksi vaikuttaa. Mutta miten paljon sitten millään yksilön toiminnalla voi saada aikaan? Ja eikö ole kuitenkin parempi yrittää tehdä jotain kuin olla yrittämättä? What’s the worst that could happen? Uskon vähintäänkin, että tieteellisellä tekstillä on mahdollisuus vaikuttaa, ainakin joihinkin ihmisiin, osana tuota ‘pitkää, moniäänistä keskustelua’. Saatan toki saada osakseni myös arvostelua. Yritän kuitenkin rakentaa luottamustani omiin motiiveihini niin, ettei arvostelun pelko katkaisisi siipiä kirjoittamiseltani. Ja vielä: tutkiminen ja kirjoittaminen saattaa avata itselle joitain tärkeitä näkökulmia, kehittää omaa maailmankuvaa. Tätä kautta sillä saattaa olla yllättävänkin suuria epäsuoria vaikutuksia, vaikkei itse tekstiä monikaan lukisi.

Lopuksi rohkaiseva anekdootti: juttelin vanhan ystäväni kanssa gradusta, ja hän totesi, että hän oli itse aidosti tykännyt gradun kirjoittamisesta, ja hänelle jäi siitä positiivinen muisto. Hänen mukaansa oli hienoa, kun sai pureutua kiinnostavaan aiheeseen ajan kanssa. Näillä eväillä suuntaan piakkoin kesälaitumille, viritän riippumaton koivusta vaahteraan, ja paneudun muutamaan graduaiheeseen liittyvään kirjaan.

iTrux, M.: Yksin mutta yhdessä: akateeminen kirjoittaminen ja nerouden haamu teoksessa Räsänen, K.: Tutkija kirjoittaa – esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä. Helsingin kauppakorkeakoulu, 2009.

Positiivisuus kunniaan!

Viime tapaamisessa oli puhetta, että voisiko blogia yrittää kirjoittaa positiiviseen sävyyn. Totta on, että oodit graduille olivat varsin synkkäsävyisiä. Niihin on kuitenkin kovin helppoa samaistua. Itselleni gradun kirjoittaminen on välttämätön paha. Se on pakko tehdä ja siis myös saada valmiiksi. Tie on ollut pitkä ja uuvuttava, sitä ei voi luonnehtia mukavaksi ja nautittavaksi. Kun ohjaajani kysyi minulta, että millainen on tavoitteeni gradussa, niin vastasin, että sellainen, että sitä ei tarvitse hävetä. On hyvinkin mahdollista, että sitä lukevat kuntapäättäjät ja kaikenlaiset ammattiyhdistysaktiivit. Olisi mukavaa, että se olisi siinä suhteessa kelvollinen. Se olisi tärkein tavoitteeni.

Sitten se positiivisuus. Ulkona sataa räntää ja maa on valkoinen. Ikkunan näkymästä on aika vaikeaa keksiä mitään positiivista. Kohta on kuitenkin Vappu. Positiivisuus löytynee kuitenkin tietokoneelta, gradussani on jo 64 sivua. Se on melkein valmis. Vuoden pohdinnan tulos alkaa olla paperilla. Ihana ystäväni on luvannut lukea työn läpi – lähetin sen hänelle eilen. Ja torstaina saan vielä paljon kommentteja, jotka edistävät ja auttavat tekstin hienosäädössä. Parin viikon päästä se pitäisi laittaa myös proffalle arvioitavaksi. Täysin aikataulussa siis mennään – siis ihanan positiivista.

Valmistuminen häämöttää jo lähellä – onko se positiivista? Se kuulostaa positiiviselta, mutta herättää kovin ristiriitaisia ajatuksia. Riemua valmistumisesta heikentää työttömyyden varjo. Menen kyllä kesällä töihin, mutta mitä sitten – se on täysin auki. Tekstini ei täysin onnistunut olemaan positiivinen, negatiivisuus on vain niin puoleensa vetävää.

Kurjasta säästä huolimatta, kesä lähestyy. Kohta aurinko paistaa ja ruoho vihertää. Koittakaamme siis pysyä positiivisina, vaikka se rankkoina aikoina vaikealta tuntuukin. Kohta on Vappu ja saadaan simaa ja munkkeja!

Gradu äh ja puh!

Gradun kirjoittaminen ei suju. Oikeastaan edes tämän blogitekstin kirjoittaminen ei suju. Samalla molempien kirjoittamattomuus  ärsyttää suunnattomasti eli resepti Netflixin avaamiseen ja aivojen keväiselle turn offille on valmis. Päätin ottaa molempien kirjoittamiseen kevyemmän otteen ja yrittää olla vähemmän vakavana. Eräs yhteiskuntapolitiikan professori laittoi luennoillaan erilaisten lintujen kuvia normaalien tekstidiojen sekaan, sillä lintujen katselulla on kuulemma tutkitusti rentouttava vaikutus. Ennen tämän kirjoittamista lueskelinkin wikipediasta pelikaaneista. 

Omalla kohdalla huhtikuun piti olla gradun tehokuukausi, mutta olen osoittautunut välttelyn mestariksi. Olen avannut lainakonetta (kyllä, vielä en edes omista omaa tietokonetta!) korkeintaan kolmesti, käynyt uusimassa kirjaston kirjoja kuudennen tai kymmenennen kerran ja gradutekstiä on syntynyt lähinnä post it -lapuille sekä kalenterin kulmiin.  

Eilen poikkeuksellisesti avasin sen lainakoneen ja yritin parin tunnin ajan saada tätä blogitekstiä aikaan. Äh ja puh! Tuotoksena oli lista Tampereen kahviloista, joissa on mukava kirjoittaa, lista teesuosituksista sekä toteamus: graduni luontainen vihollinen on olosuhteet. Todellisuudessa gradun etenemisen keskeisin vihollinen taidan olla minä itse. Tänä keväänä olen huomannut suhtautuvani gradun kirjoitusprosessiin kuin ärsyttävään tulokkaaseen, joka vie liikaa tilaa kaikelta muulta eikä konkreettista päätepistettä työlle näe selkeästi. Ärsyttävyydestään huolimatta aivot ovat kuitenkin virittyneet gradutaajuudelle ja mieleen pompsahtelee graduoivalluksia aamun ruuhkabussissa, kokkaillessa ja harmillisesti silloinkin kun yrittää viettää vapaa-aikaa vapaa-ajastaan. Eli todistetusti gradu-uupumus on mahdollinen vaikkei mitään ole sen eteen tehnytkään!

Tällä hetkellä sopivan intensiivisen kirjoitusmoodin käynnistäminen taitaa olla se suurin kompastuskivi, joka johtaa lepäävään graduun ja orastavaan huonoon omatuntoon. Tällä hetkellä tuntuu, ettei ainakaan tämä Tampereen yliopiston tuleva maisteri osaa kirjoittaa. Kirjoituslukko hiljalleen on onnistunut hivuttautumaan myös gradun ulkopuolelle ja sekös ärsyttää. Oma tavoitteeni onkin ensi viikolla purkaa kirjoituslukkoa parin tunnin kirjoituspätkillä, käydä vihdoin ostamassa tietokone ja antaa aivoilla myös graduvapaata eli lopettaa sen märehtiminen.

 Niin ja ne eilen syntyneet suositukset!

Mene tänne, kun kirjasto tai kotisohva tuntuvat liian nukkavieruilta:

Kahvila Mimosa (Niin paljon valoa!)

Kahvila Runo (Pehmeä ja kotoisa)

Ravintola 931 (Rento ja iltapäiväteen voi vaihtaa sujvasti olueeseen, mikäli kirjoittaminen ei suju)

 Teesuosituksia kevään viileille kirjoituspäiville:

Olet ihana –muumitee 

Klassikkojen klassikko Tiikerin päiväuni 

Just T:n N. 11 Organic fruit tea, sweet apple

Kahvila Runon limellä ja inkiväärillä maustettu vihreä tee

                         Suomessa pelikaaneja on havaittu ensimmäisen kerran v. 1839 ja se on n.160 cm pitkä.  

                                                                               (Kuva: Wikipedia)